Torikahvio

i n t r o

Kukaan ei ymmärrä. Jos kukaan edes haluaisi, tai tajuaisi ymmärtää. Mitä odottaa pikkukylältä, jonka keski-ikä lähenee koko ajan kuuttakymmentä? Tässä kylässä nuoret saavat kyllä huomiota, heidän vapaa-aikaansa panostetaan. Nuoret ovat meidän tulevaisuutemme! Ilman nuoria kylämme kuolisi hetkessä vanhempien asukkaiden mukana! Sitten odotetaan, että tämän kylän nuorten elämä olisi täydellistä.

   Sitten äiti kuoli. Äiti murhattiin. Äiti oli poliisi. Äidin työ oli vaarallinen, ja aina kun äiti lähti töihin, isä kertoi, että äiti ei välttämättä tule takaisin. Ei tullut sinä päivänä, sinä heinäkuun kahdentenatoista. Ilmeisesti kyseessä oli joku narkkarijoukko tai jotain.

   Kyllä siitä silti puhutaan. Ja vain yksi viidesosa tarinoista on oikeita. Olen saanut kuulla siitä, kuinka äiti teki itsemurhan, koska isä pahoinpiteli häntä. Olen kuullut myös auto-onnettomuudesta, aineiden käytöstä ja syövästä. Kaikki se oli tarua.

”Mitenköhän se Ahon Anna…”

”Masentuu piakkoin, jos ei ole masentunut jo.”

”On kuulemma vähentänyt syömistä!”

Myönnetään. Syöminen tuntui niin turhalta nyt. Söin vasta sitten, kun en meinannut pysyä tolkuissani. Olen geeneiltäni jo hontelo, joten sekin on antanut anoreksiahuhuille siivet. En ole sairas. Olen surullinen.

   Minulla on kännykkäni pikavalinnoissa MLL:n nuortenpuhelimen numero, johon en ole soittanut vielä kertaakaan. Sen tiedän, että aion kyllä soittaa kun se on oikeasti tarpeen. Toistaiseksi olen pärjännyt, pärjäämme isän kanssa kahdestaan.

”No mutta, onhan hänellä Harri. Eiköhän suruaika lähennä isää ja tytärtä.”

”Harrista ei kyllä päällepäin uskoisi… leski ja painaa töitä niin ahkerasi. Pitäisi tuossa tilanteessa levätä.”

”Se on varmaa, ettei Harri hylkää Annaa. Ei Ahon Harri.”

Väärin. Isäni on ammatiltaan taksikuski, joten hän on kotona vain satunnaisesti. Ja silloin kun on, hän ei huomaa minua. Emme ole halannet kertaakaan onnettomuuden jälkeen, kuukauteen. Isä on sellainen mies, joka ei halua näyttää tunteitaan. Siihen äidin ja isän suhde meinasi kuulemma alkuaikoina kaatuakin. Minä näen silti hänen lävitsensä.

   Koulu alkaisi parin viikon päästä. Opettaja soitti minulle, ettei minun ollut pakko mennä kouluun. Kerroin, että pidän pari kuukautta vapaata. Minä pidin koulusta ja pärjäsin siinä. Siksi opettaja tiesi, etten halunnut vain lintsata. Isäkin olisi saanut lomaa. Hänelle meinattiin antaa pakkolomaa, mutta isän tuntien… Voi isä.

”Ei se neljän seinän sisällä istuminen häntä haudasta nosta. Menisit sinäkin vain kouluun niin pääsisit elämässä eteenpäin!”

Kyllä minä selviän. Äitikin haluaisi niin, joten selviän.

 e n s i m m ä i n e n    l u k u

Seisoin peilin edessä tuijottaen syvään sen tytön silmiin, joka sieltä heijastui uskotellen itselleni, ettei kestäisi pitkään, että se suru niissä silmissä katoaisi. En minä koskaan lopettanut suremista kokonaan, mutta toistaiseksi minulla oli lupa näyttääkin surevalta.

   Siirsin katseeni alas hiljaa, kuin se olisi kiinnittynyt peiliin ja se olisi ollut vaikea irrottaa. Näin sormieni pureskeltuine kynsineen nostavan pöydältä pinnin. Nostaessani katseeni takaisin ylemmäs hiuksiini, ohitin silmäni kokonaan. Liu’utin pinnin pitkäksi kasvaneisiin otsahiuksiini, etteivät ne häirinneet ihan koko ajan.

   Loppujen lopuksi minua ei kiinnostanut pätkääkään, miltä näytin.

   Vilkaisin ulos – tuntui olevan lämmin sää, ehkä jopa kuuma. Aurinko paistoi kylämme torille koko päivän ajan, luokan kiitos työpaikkani oli varjoisa. Jos minulta oltaisiin kysytty, en todellakaan halunnut hankkia töitä. Eräänä päivänä joku oli soittanut vanhan kotitalomme ovikelloa. Isä oli juuri tullut kotiin, joten minun ei tarvinnut juosta alas yläkerran huoneestani, niin tärkeää tekemistä kuin minulla oli ollutkin. Vieras ei kuitenkaan ollut minulle.

   Parin minuutin kuluttua olin kuullut, kuinka isä harppoi portaat ylös. Muistan ajatelleeni, kuinka vähän olin halunnut nähdä ketään, tai kuulla, että minulle oli hankittu kesätyöpaikka. Isä oli kertonut, että naapurin Piia tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, joka oli etsinyt työntekijöitä. Olin sanonut isälle, etten todellakaan tarvinnut, tai halunnut kesätöitä, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja.

   Kylän torikahviota pyöritti nainen, joka ei tosin asunut Jalkolassa. Muuta en tainnut hänestä tietääkään.

Kaikista vähiten halusin viettää kokonaisen päivän ventovieraan kanssa. En ihmettelisi, vaikka hänkin tietäisi äidistäni.

   Saavuin torille ehkä kymmenen minuuttia myöhässä. Silti jäin hetkeksi kauemmas katselemaan. En kuulunut tuonne muiden ihmisten sekaan. Vaaleat hiukseni olivat sotkuiset, kasvoni apeat ja väsyneet. Silmieni alta paistoi tummat varjot. TV-mainoksissa kahviloiden ja kioskien työntekijöillä oli punaiseksi maalatut huulet ja, valkaistut hampaat paistoivat niiden välistä heidän hymyillessään tekopirteästi. He suorastaan säteilivät. Olin varma, että kaikki kiertäisivät torikahvilan kaukaa, kun näkivät minut palvelemassa. Ehkä nainen huomaisi sitten, että olin kelvoton, ja saisin potkut.

   Onnistuin hiipimään yllättävän lähelle, ennen kuin nainen huomasi minut. ”Oletko sinä Anna?” nainen pyyhki kätensä essuun kätelläkseen minua. Hänen kätensä oli silti märkä rätin jäljiltä. ”Olen Anne Rissanen, hauskaa, että suostuit tänne avukseni. Tai siis, kyllähän tuosta Petteristäkin jonkun verran on apua, mutta ihan näin meidän kesken, taidan pitää häntä täällä vain näön vuoksi. Hetkinen minkä ikäinen olitkaan?”

   ”Seitsemäntoista”, vastasin ja Annen katse juuttui kasvoihini.

   ”Ai. Näytät paljon vanhemmalta. No, unohda koko juttu, taidat olla hänelle vain sakkolihaa.”

   En viitsinyt edes kysyä, kuka tämä Petteri oli.

   Seuraavat puoli tuntia kuluivat siinä, kun Anne esitteli minulle pientä ja ahdasta työtilaa, tiskiä ja sen sellaista. Minua alkoi kyllästyttämään siinä kohdassa, kun hän alkoi luennoimaan kahvion historiasta. Hänen isoäitinsä oli pannut sen alulle ja kuupahtanut heti sen jälkeen.

   Se minua ei kiinnostanut. Minua kiinnosti se, että hän ei tiennyt. Anne ei tiennyt mitään. Tuntui vain mahdottomalta, että tilanne myös pysyisi sellaisena. Heti, kun joku kylän mummo tulee käymään kahvilla ja pullalla ja näkee minut kassalla, saa Anne kuulla. Huokaisin syvään. Anne tarjosi minulle tervetuliaiskahvin. En oikeastaan edes tykännyt kahvista, en ollenkaan. En vain kehdannut sanoa ei, kun joku puhui minulle muustakin kuin äidistä. Hetken ajan Anne istui seuranani pöydässä, mutta sitten hänen oli aika avata kahvio.

   ”Petteri”, Anne huusi yhtäkkiä niin kovaa, että meinasin pyrskäyttää kahvini hänen syliinsä. Sain kuitenkin nielaistua mustan myrkyn alas yrittäen olla irvistelemättä. Anne huitoi torille päin ja seurasin hänen katsettaan. Joku poika oli meihin selin, mutta kääntyi nyt, kun Anne huusi häntä. Anne huitoi hänet luokseen ja niin hän tuli. Petteri tuli. Hänen valkoinen T-paitansa hulmusi hänen vartaloaan vasten pienessä tuulessa. Samalla tavalla hänen oudolla tavalla punertavat hiuksensa heiluivat ja karkailivat hänen otsalleen, vaikka hän oli selvästi pyrkinyt toisenlaiseen kampaukseen.

   Kun Petteri istahti hymyillen minua vastapäätä, olisin hymyillyt, jos en olisi luvannut itselleni tekeväni niin vain oikeasti tarpeen vaatiessa. Hymyileminen oli yliarvostettua. Mutta Petterin kasvoille se sopi kuin nakutettu. Havahduin, kun pojan ruskettunut käsi sojotti yhtäkkiä minuun päin.

   ”Moi. Olen Pete”, poika esitteli itsensä. Kätellessään tunsin hänen kätensä olevan hieman hikinen. Enkö saanut yhtään kuivaa kädenpuristusta tänään?

   ”Anna”, sanoin käheällä äänellä ja rykäisin. Otin jälleen hörpyn kahvistani, kunnes päätin luovuttaa ja siirsin sen syvemmälle. Pete seurasi sitä katseellaan.

   ”Kyllä Anne varmaan olisi ymmärtänyt, jos olisit kieltäytynyt”, hän sanoi ja osoitti kahvikuppia ranne rentona. Katsoin poikaa vähän kummissani. Olin ollut aivan varma, että Pete oli Annen poika, mutta Pete kutsui häntä nimellä. En tiedä, osasiko Pete lukea ilmeestäni jotain, mutta ainakin sinne päin. ”Sinulla ei taida olla aavistustakaan, mihin olet ryhtynyt”, Pete sanoi ja kääntyi kahviota päin. ”Tämä saattaa vaikuttaa ihan tavalliselta kahvilalta, jossa on mukava, asiakaspalvelun tunteva täti töissä. Hänen tyttärensä on ihan mahdoton”, Pete hymyili jälleen leveästi. Ai että ihan niin mahdoton. Käytin kulmakarvojani korkeammalla tietävänä.

   ”Hyi”, Pete sanoi, kun näki ilmeeni.

   ”Mitä?” kysyin.

   ”Ai, se puhuu. Anne on tätini. Olen hänen tyttärensä serkku”, Pete kertoi ja nojasi muovituolin selkänojaan. Hän käänsi katseensa silmät sirillään torille päin. Katselin häntä häpeilemättä. Oli kiva nähdä onnellinen ihminen, jolla ei välttämättä ollut haisuakaan mistään hirveästä. Korkeintaan häntä suretti jotkut parisuhdeongelmat tai koulujutut. Olin kateellinen ja myönsin sen.

   ”Anteeksi”, sanoin naama peruslukemilla ja Pete myhähti nauravasti.

   ”Haluatko vielä jotain?” Pete kääntyi taas minun puoleeni ja viittasi kahvilalle, missä näin Annen katselevan meitä hymyillen.

   ”E-ei kiitos”, sanoin yrittäen kuulostaa kiitolliselta kohteliaisuudesta. Tai siis, olinhan minä kiitollinen, kun minulle oltiin kohteliaita muutenkin kuin äitiini liittyvissä osan otoista.

   Yhtäkkiä Pete nojasi eteenpäin tarkkaillen silmiäni häpeilemättä. Mielessäni kävi, olisiko sittenkin pitänyt meikata tai jotain. ”Sinulla ei ole kaikki hyvin”, Pete sanoi vakavammin, kuin olin kuullut hänen puhuvat tämän kymmenen minuutin aikana.

   ”Ei olekaan”, sanoin ja käänsin katseeni pois merkiksi siitä, etten halunnut puhua siitä enempää. Kaikki oli mennyt niin helposti tähän asti.

   ”Johtuuko se jostain pojasta?”

   ”Ei.”

   ”Tytöstä?!”

   ”Lopeta”, käänsin taas katseeni takaisin Peteen, joka taas ei ollut liikauttanut katsettaan minnekään.

   Kymmenen sekunnin hiljaisuus.

   ”Mietin vain…” Pete aloitti ja nojasi taas selkänojaan. ”Vietämme luultavasti koko loppukesän yhdessä, joten sinun kannattaisi oppia luottamaan minuun.”

   Katsoin Peteä apeana. Hän puhui niin totta. Mutta vähiten tässä tilanteessa minua kiinnosti luottaa kehenkään. Pete nojautui taas eteenpäin. Hän puhui todella hiljaa. ”Joku päivä sinä vielä luotat minuun, ja kaikki muuttuu paremmaksi.”

t o i n e n   l u k u

Katselin, kuinka isä luki aamulehteä aika intohimoisesti. Välillä hän hörppäsi vihreästä mukistaan sitä litkua, mitä minä en voinut sietää. Irrottamattaan katsettaan lehdestä, hän leikkasi viereisestä lenkkimakkarasta siivun ja haukkasi sen suuhunsa.

   Isä oli yleensä tarkka parrankasvunsa kanssa, hän leikkasi sen aina heti kun ilmestyi vähänkin sänkeä. Äiti ei pitänyt parroista. Mutta nyt isä oli antanut parran kasvaa, eikä se sopinut hänelle. Hän näytti nykyään paljon vanhemmalta, eikä vain parran takia, vaan muutenkin. Hän ei keskittynyt pukeutumiseensa enää niin paljon, ellei laskettu hänen taksikuskin univormuaan.

   ”Syötkö tuon?” kuulin isän murahtavan ja havahduin. Hän osoitti edessäni olevaa voileipää, jonka olin saanut valmiiksi ehkä noin kymmenen minuuttia sitten. Pyöritin päätäni ihan hivenen ja leipä olikin jo kadonnut edestäni. Isäni vain vilkaisi minua ripsiensä alta ja keskittyi sitten taas lehteen.

   Minä nousin pöydästä ja lähdin huoneeseeni.

Oli ensimmäinen varsinainen työpäiväni Annen kahvilalla. Sää oli täysin samanlainen kuin eilenkin, mutta tällä kertaa olin tajunnut ottaa kävelymatkaksi aurinkolasit mukaan. Jos joku sai oloni tuntumaan onnelliselta, niin kaunis aurinkoinen sää. Lintujen laulu, kevyt tuulenvire. Ja mikään ei auta niin paljon kuin muiden ihmisten ilo. Se positiivisuus tavallaan tarttuu. Jotkut olivat pystyttäneet piknikin yhdelle ainoista keskustan nurmisuikaleista. Nuoria naisia käveli todella vähissä vaatteissa, nuoria miehiä taas jopa paidattomina. Jopa kaikista jöröimmänkin näköiset ukot olivat päättäneet lähteä pienelle kävelylle.

   Sitten olin minä. Päälläni oli tummanharmaat collegehousut ja ohut, musta huppari. Minulla ei vain tehnyt mieli pitää ihoani esillä, kuten sääriä tai käsivarsia ja stressata sitten, pitivätkö ihmiset muodoistani. Nyt se kuulosti niin järjettömältä, että olin oikeasti joskus ajatellut sitä. Joskus. Nykyään minulla ei ollut mitään syytä keskittyä liikaa ulkonäkööni. Tänäänkin olin turvautunut hiusten suhteen tyypilliseen pinni-tekniikkaan. Olin kuitenkin ottanut ponnarin mukaan, jos Anne vaikka käskisi laittamaan hiukset kiinni.

   Kun vihdoin saavuin kahvilalle – tasan kello kaksitoista, Anne nojaili tiskiin ja jutteli jonkun tytön kanssa. Tytöllä oli tulenpunaiset, hartioille yltävät, selvästi suoristetut hiukset. Hänen kasvojaan koristi ainakin septum, bridge sekä pari muuta lävistystä joita en kyllä tiennyt nimeltä. Hänellä oli vahvat meikit ja mielestäni aika tyylikkäät vaatteet. Jalassaan hänellä oli revityt shortsit, joihin oli vielä mahdutettu niittejäkin. Paitana taas toimi musta korsettitoppi. Se sopi hänelle, ja hänen kurvikkaaseen vartaloonsa. Tyttö oli kumminkin aika lyhyt.

   ”Anna!” Anne huomasi minut. Kävelin heidän luokseen ja yritin luoda kasvoilleni sellaisen ilmeen, jolla en onnistuisi karkottamaan kaikkia ympäriltäni kolmen metrin säteellä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut hymyä. Moikkasin Annea ja käänsin katseeni punapäähän, joka hymyili leveästi. Olin arvannut, että ulkonäkö pettäisi. Yleensä tuolla tavalla pukeutuvat olivat tosi iloisia, ehkä jopa ärsyttävän iloisia. Hänellä oli muuten lävistys myös ylähuulensa sisäpuolella.

   ”Moi. Olen Roosa”, punapää esitteli itsensä ja ojensi kätensä minulle. Harvemmin kukaan alle kolmekymppinen haluaa kätellä esitellessään itsensä.

   Sitten minulla kolahti. ”Tiedän sinut. Talvileiri 2013, olin neljätoista ja sinä kolmetoista.”

   Roosa mietti vähän aikaan. Ymmärsin kyllä, jos hän ei tunnistanut minua. Jo kaksitoistavuotiaasta asti minä olin se, joka sai huomiota ulkonäön ja kaveripiirin takia. Olin suosittu. Olin prinsessa. Mutta pukeutuivatko prinsessat tylsästi huppariin ja collegehousuihin? Ei. Sitten tajusin. Otin aurinkolasit pois päästäni ja aluksi siristin silmiäni, kunnes ne tottuivat auringonvaloon. Roosa naurahti. ”Tunnistan nuo syvänsiniset silmät missä tahansa!” En oikeastaan ollut ajatellut hänen tunnistavan minua niistä, mutta miten vaan.

   ”Roosa on minun tyttäreni”, Anne sanoi yhtäkkiä ja katseeni rupesi sinkoilemaan heidän kahden välillään.

   ”En olisi arvannut”, myönsin yrittäen olla näyttämättä kyllästyneeltä, sillä sitä minä olin. Minua ei ollut luotu smalltalkeja varten. Onnekseni juuri silloin Anne vilkaisi rannekelloaan.

   ”Kappas vaan, tässä tämän enempää nyt ehdi rupattelemaan. Anna, tuolla verhon takana on essuja ja huiveja”, hän selitti ja vilkaisi hiuksiani. ”Ja hiukset mieluiten kiinni.”

Kolmen aikaan ajattelin, etten näkisi Peteä ollenkaan. Harvemmin odotin jotain, varsinkaan kymmenen minuutin rupattelun aikaan, mutta Pete oli tehnyt tietynlaisen lähtemättömän vaikutuksen. Enkä tarkoita vain ulkonäköä. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka näki suruni ja osasi olla kyselemättä siitä liikaa. Hän ei tiennytkään kuinka kiitollinen hänelle olin.

   ”Niin että munkki ja kahvi.” Heräsin ajatuksistani ja näin edessäni pienen mummon, jonka vieläkin pienemmät silmät tapittivat suoraan minuun päin.

   ”Anteeksi. Neljä euroa, kiitos”, sanoin innottomasti. Asioinnin jälkeen mummo ei näyttänyt tyytyväiseltä asiakaspalvelun laadusta, mutta minua ei kiinnostanut, eikä Anne ollut katsomassa.

   Aurinko paistoi suoraan minuun, eikä musta huppari auttanut asiaa. Lisäksi taivaansininen huivi päässäni hiosti ja hikikarpaloita valui otsallani.

   ”Sinun kannattaisi juoda”, kuului ääni edestäni.

   ”Selvä.” Viimeiseksi kaipasin neuvoa ja huolenpitoa asiakkailta. ”Mitä saisi olla?” kysyin nostamatta katsettani.

   ”Tauko sinulle”, asiakas sanoi ja nostin katseeni. Pete. Pete, joka virnuili leveästi. Jälleen kerran, olisin hymyillyt, mutta en sitten kuitenkaan. Nappasin pöydän alta kylmälaukusta yhden kivennäisvesipullon.

   ”Ei onnistu. Anne on kaupassa, joten olen täällä yksin”, selitin ja otin hörpyn kivennäisvedestä. Maksaisin sen myöhemmin, ehkä.

   ”Mälsää. Anna minullekin tuollainen”, Pete sanoi ja katsahti veteeni. Jouduin siis vaivaamaan itseäni kyykistymään uudestaan pöydän alle. Pete näytti nauttivan juomasta yhtä paljon kuin minäkin. ”Mitä?” hän kysyi, kun näki odottavan ilmeeni.

   ”Sinun täytyy maksaa”, sanoin huokaisten ja ojensin käteni. Pete vain tuijotti sitä.

   ”Eikä täydy. Kysy vaikka Annelta”, hän kuulosti aivan pikkupojalta, joka oli jäänyt kiinni tappelusta tai karkin varastamisesta tai jostain.

   ”Anne ei ole nyt täällä, enkä voi ottaa riskiä”, sanoin täysin pokkana.

   Pete pyöräytti silmiään ja kaivoi lompakkonsa. ”Hymyiletkö sinä koskaan?”

   ”En.”

   Pete nosti katseensa minuun. Hän ei ollut odottanut niin suoraa vastausta. Sen enempää en nähnyt hänen ilmettään, sillä katseeni oli siirtynyt hänen taakseen. ”Selkäsi takana on asiakas…”

   ”Jonka minä voin ottaa”, Anne sanoi selkäni takaa. ”Mene sinä hyvä tyttö varjoon. Ja muista juoda!”

   ”Eihän minun tarvitse maksaa mistään?” Pete innostui kysymään ja olisin hyvin voinut pyöräyttää silmiäni. Sen sijaan aloin irrottamaan essuni solmua.

   ”No totta kai tarvitsee. Jos täällä jonkun ei tarvitse maksaa, niin Annan. Hän tekee niin kovasti töitä!”

   Joopa joo.

Pete lähti viemään minua toiselle puolelle toria. Hän kertoi, että aikoi esitellä minut kavereilleen. En tohtinut kieltäytyä, vaikken viimeaikoina olekaan ollut halukas tutustumaan uusiin ihmisiin. Omatkin kaverini ovat hieman erkaantuneet minusta, enkä ole jaksanut heidänkään ystävyydestä taistella. Uskon sen johtuvan siitä, etteivät he tiedä, miten kanssani kuuluisi olla.

   En tiedä minäkään.

   Pete vei minut kolmihenkisen porukan luo, joka sisälsi kaksi poikaa ja yhden tytön. He istuivat torin nurkalla pienen kukkaistutuksen reunalla maassa, kullakin oli kädessään kokis- tai kivennäisvesipullo. Tyttö istui toisen pojan, pidemmän sylissä. Kaikkien kolmen päät kääntyivät minuun päin ilmeettömänä.

   ”Tyypit, tässä on Anna”, Pete sanoi ja heidän katseensa kävi noin sekunnin verran hänessä, kunnes ne palasivat takaisin minuun. Väkisin mietin, mikä ihme heillä nyt oli. Pidin enemmän Roosan vastaanotosta kun tapasin hänet.

   ”Moi”, sanoin hiljaisuuden rikkomiseksi ja riisuin aurinkolasini. Pitkä poika nosti kättään vastentahtoisesti ja toinen poika ja tyttö vaihtoivat katseitaan. Tyttö kuiskasi jotain pojalle, jonka sylissä istui ja nousi mitään sanomatta. Hän selasi vartaloni arvioiden läpi katsellaan kunnes lähti kävelemään pois. Käänsin katseeni Peteen, joka ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän rykäisi.

   ”Tässä on Jokke”, hän viittasi pitkään poikaan, joka nosti taas kätensä ylös. ”Ja tässä Riku.” Riku kohautti hieman leukaansa. Riku oli Jokkeen verrattuna huomattavasti lyhyempi, uskoakseni myös minua lyhyempi. Sitä oli vähän vaikea verrata, kun pojat istuivat.

   ”Ja Jonna”, Pete sanoi ja osoitti hoikan tytön selkää kauempana.

   ”Luulin, että olisit lyhyempi”, Riku sanoi yhtäkkiä. Hänellä oli käheähkö ääni, mikä sai minut epäilemään tupakointia.

   ”Minä luulin, että sinulla olisi isommat rynkyt”, sanoi Jokke ja Riku pärskähti.

   ”Minä luulin, että te osaisitte kerrankin käyttäytyä”, kuulin Peten sanovan vierelläni. Hänen kasvoistaan paistoi pettymys. En yhtään tiennyt, mitä nämä hänen kaverinsa olivat miehiään, mutta saatoin vain uskoa kuinka vaikeaa heille oli esitellä uusia ihmisiä. Mistä päättelen, ettei hän tehnyt niin usein, mikä saa minut miettimään, miksi hän teki niin juuri minun kohdallani.

   No, en minä pyytänyt Peteä esittelemään itseäni heille.

   Tökkäisin hellästi Peteä kyynärpäähän ja saatuani hänen huomionsa, viitoin häntä sivummalle. Ilmeettömänä hän seurasi minua, kunnes olimme kuulomatkan ulkopuolella muista.

   ”Mitä sinä teet?” kysyin vaisusti ja nostin kädet puuskaan.

   ”Ajattelin vain, että tulet viettämään täällä paljon aikaa, joten voisit tutustua muihin”, Pete vastasi pontevasti.

   Istahdin istutuksen korkealle reunalle. ”Miksi vaiva? En ole pyytänyt sinua olemaan ystävällinen. Tulin tänne vain töihin”, selitin.

   ”En tiedä sinusta, mutta minut on kasvatettu olemaan kiltti ihmisille”, Peten äänessä oli hieman katkeruutta. Oliko hän pettynyt siitä, ettei hänen kilttiytensä saa kiitosta? Nostin katseeni ja näin Peten katsovan minua. Hän oli avaamassa suutaan, mutta ehdin ensin.

   ”Tämä alkaa jo tuntua joltain surkean teinielokuvan juonelta, jossa joku maksaa jollekin siitä, että joku on jonkun kaveri. Onko Anne jotenkin määrännyt sinut olemaan minulle ultraystävällinen? Olen kiitollinen, mutta ei tarvitse ihan oikeasti. Voit moikata minua, jos näemme, ja ehkä hymyilläkin, mutta turha vaiva alkaa hieromaan suurempaa tuttavuutta. Olen nyt sellaisessa elämänvaiheessa, että…” lauseeni katkesi huokaukseen, joka saattoi olla itkunestoyritys. Kai se oli, sillä silmäni alkoivat punertaa, ja Pete havaitsi sen.

   ”Tiedätkö, jo eilen näin, että sinulla ei ole kaikki hyvin. Sinulle on tapahtunut jotain hirvittävän kauheaa, enkä tiedä mitä se on. En kuitenkaan ole keskittynyt siihen. Olen keskittynyt siihen, että lupasin itselleni saavani sinut hymyilemään”, kuulin Peten selittävän.

   ”Miksi?” kysyin jo selvästi itkuisempana. Miksi äidin kuolema aiheutti näin paljon jälkiseurauksia? Miksi en osaa enää olla ihmisten kanssa? Miksei minua kiinnosta ihmisten seura?

   Pete kohautti olkiaan ja istahti viereeni kääntyen minuun päin. ”Luulen, että sinulla on kaunis hymy.”

   ”Minulla oli”, totesin ja pyyhkäisin sormellani silmänalusiani.

   ”Minne se meni?” Pete kysyi silmät vakavana omissani. Pariin sekuntiin en sanonut mitään.

   ”Se tulee takaisin”, sanoin epävarmana ja Pete nyökkäsi.

k o l m a s  l u k u

Viiden minuutin kuluttua olin kuivannut silmäni ja pukenut essuni takaisin, ja seisoin kassalla antaen mummoille ja papoille kupposen kahvia, pullaa ja ehkä jopa teetä. Pisti miettimään, mistä näitä vanhoja ihmisiä riitti? Kuin ne vain ilmestyisivät maan sisästä ostamaan pullaa ja kahvia.

   Kun nostin katseeni seuraavan asiakkaan vuorolla, sain eteeni jotain muuta, kuin iäkkään pariskunnan. Tämäkin oli pariskunta, tai ainakin pari, jonka olin nähnyt aiemmin. Rikun käsi oli nostettuna Jonnan olkapäälle omistushaluisesti. Jonnan kiharien, tummien hiusten koristamat kasvot olivat yhäkin ilottomat kuin mitkä.

   ”Mitä saisi olla?” kysyin yrittäen pysyä neutraalina. Vaikea olla ystävällinen sellaiselle, joka ei suostunut edes tervehtimään, ja sellaiselle, joka vain katselee rintavarustustani.

   ”Mehua, mieluiten appelsiini”, Riku sanoi ja vilkaisi Jonnaan, joka nyökkäsi hyväksyvästi.

   ”Kaksi euroa”, sanoin ja kaadoin appelsiinimehua kahteen lasiin. Riku antoi viidenkympin setelin ja naurahti pidätellysti. Lapsellista. Naama pokkana otin setelin vastaan, kaivoin kaksi kahdenkympin seteliä, viisi euron kolikkoa, sekä kuusi viisikymmentäsenttistä. Aloitin vaihtorahan antamisen oikeaoppisesti, ensin setelit, ja kolikot niiden päälle – tiputin kolikot vähän huolimattomasti, ja loppujen lopuksi Rikun kädelle jäi vain yksi viisikymmensenttinen. Muut tippuivat maahan.

   ”Hups”, sanoin.

   ”Perhana”, Riku sanoi ja mulkaisi minua pahasti.

   ”En ole koskaan pitänyt tästä paikasta. Täällä haisee”, Jonna totesi aivan yllättäen ja veti mukaansa kolikkoja noukkivan Rikun. Vihaisina kaksikko poistui paikalta ja seuraava perheenäiti neljän lapsensa kanssa pääsi ostamaan pillimehujaan.

   Jonna on yksi niistä ihmisistä, joita en vain tajua. En pidä siitä, että uusien tuttavuuksien edessä käyttäydytään noin töykeästi. Hän ei antanut minulle minkäänlaista mahdollisuutta osoittaa, että kanssani voi tulla toimeen. Jos voi.

Työpäivän jälkeen kävelin kotiin. Yhtäkkiä oli noussut melko voimakas tuuli, joka sai poninhännästäni yli jääneet otsahiukseni kutittamaan kasvojani. Minulla olisi ollut kylmä, jos en olisi pukenut univormuani päälle – huppari ja collegehousut. Aloin juuri päästä kauemmas ”ydinkeskustasta”, kun musta Audi, avoauto, jonka katto oli nostettu ylös, pysähtyi kohdalleni. Ehdin melkein mennä paniikkiin ja pelätä, että joku hiippari tai juoppo yrittäisi saada tai pakottaa minut kyytiinsä. Mutta sitten apukuskin puoleinen ikkuna aukesi ja Roosa kurkisti sieltä ulos.

   ”Anna!” hän huudahti aika kovaa ja vilkuilin ympärilleni laskeakseni, montako katsetta hän sai aikaan. ”Tule kyytiin, voimme heittää sinut!”

   Rykäisin ja huokaisin nopeasti. ”Ei tarvitse. Ei ole enää pitkä matka”, aloin selittämään. Sitä paitsi en tiennyt, kuka kuski oli. En nähnyt muuta, kuin että hän oli mies.

   ”Onhan. Minä tiedän, missä sinä asut. Kaverini asuu naapurissasi”, Roosa jatkoi ja vilkaisi kuskiin,

   Pidin parin sekunnin hiljaisuuden. ”No okei”, totesin ja Roosa hymyili leveästi ja viittoi minua takapenkille taakseen. Pujahdin sisään Audiin ja saatuani turvavyön kiinni nostin katseeni nähdäkseni kuskin olevan Pete.

   ”Moi”, minä sanoin.

   ”Moi”, hän vastasi erittäin petemäisesti. Huomatkaa sarkasmi. Mietin, vaivasiko tämän päiväinen keskustelu häntä. Se, jossa torjuin kaiken ystävällisyyden ja kohteliaisuuden häneltä. Se, jonka lopuksi itkin hänen vierellään.

   Auto starttasi ja Roosa kertoi Petelle ajo-ohjeet. Pian sain todistusta siitä, että he olivat serkuksia, ja että he olivat tunteneet lapsesta asti. Vähän väliä he naureskelivat joillekin keskusteluun sijoitetuille sisäpiirivitseille, vähän väliä Roosa tyrkki Peteä lystikkäästi… Voin lyödä vaikka vetoa, että vähän väliä Pete vilkaisi peruutuspeilin kautta minuun.

   ”Kuule Anna”, Roosa sanahti yhtäkkiä ja kääntyi kurkistamaan taaksensa minuun. ”Olen vähän miettinyt, että voisimme lähteä vaikka shoppailemaan”, hän sanoi ja jätti ehdotuksen leijumaan ilmaan.

   ”Ai täällä vai?”

   ”Ei tietenkään. Voisimme lähteä kaupunkiin!”

   ”En tiedä, on työt ja kaikki…” mumisin ja käänsin katseeni ohi viliseviin maisemiin.

   Roosa katsoi minua vähän aikaa mietteliäänä, kunnes asettui taas istumaan suoraan.

   Pete soi minulle taas peruutuspeilivilkaisun.

   Olisipa matka nopeasti ohi.

Ja se oli. Alle viidessä minuutissa Audi kaahasi kotipihaani ja nousin autosta kiittäen ja saaden vastaukseksi vain muminan. Olin jo ottanut pari askelta kohti ovea, kun Roosa tökkäisi minua hartiaan. Hän oli tullut perääni ja nosti nyt aurinkolasit päälaelleen paljastaen vahvat meikkinsä, jotka keskittyivät tänään sinisen eri sävyihin.

   ”Anna, olin tosissani siitä shoppailusta”, hän sanoi nyt kypsemmin, ei niin innokaasti.

   ”Minä olin tosissani siitä, että minulla on kiireitä.”

   Roosa vilkaisi taakseen Peteen. ”Jos rehellisiä ollaan, Pete pyysi minua kysymään sinua.” Pyöräytin silmiäni ja Roosa kiirehti jatkamaan. ”Olisin minä ehkä muutenkin pyytänyt sinua. Pete antoi vain ajatuksen, josta minä innostuin. Hän sanoi, että olet ollut allapäin, ja tarvitset piristystä.”

   Katsoin Roosaa. ”Olen sanonut hänelle, ettei kenenkään tarvitse paapoa minua. Et ole varmaan kuullut siitä…”

   Pete tööttäsi ja Roosa näytti etusormea hänelle, kuin pyytäen odottamaan vielä pari sekuntia.

   ”Pete pitää sinusta ja on huolissaan. Hän puhuu sinusta paljon. En pyydä muuta, kuin että lähde kaupungille kanssani, ok?” Roosa selitti nopeasti, hymyillen pienesti loppuun ja pinkaisi autoon punaiset hiukset tuulessa hulmuten. Katsoin heidän peräänsä niin kauan kuin näin heidät, ennen kuin lähdin sisälle.

Isä istui olohuoneen isolla nojatuolilla ja katsoi jääkiekkoa, perus suomalainen mies kun oli. Hän oli nostanut jalkansa rahille ristiin.

   ”Moi isä”, sanoin ja istahdin sohvalle. Isä murahti tervehdyksen omalla tavallaan.

   ”Minua pyydettiin äsken kaupunkiin”, totesin.

   ”Kuka?” isä kysyi ja vilkaisi minua ensimmäistä kertaa.

   ”Se on yksi Roosa. Hän on pomoni tytär. Haluaa varmaan tutustua minuun, kun…”

   ”Se on hienoa, että rakennat niin nopeasti uusia ystävyyssuhteita”, isä totesi katse ruudussa, eikä hänen äänensä kuulostanut läheskään niin innokkaalta, kuin lauseensisältö olisi edellyttänyt.

   ”Kun viettää päivät keskustassa ihmisten seassa…” aloitin, mutta minut keskeytettiin taas.

   ”Poikien seassa?” Isä laski jalkansa alas rahilta ja laittoi TV:n hiljemmalle. Hän käänsi katseensa minuun.

   ”Mitä?” kysyin kurtistaen kulmiani kysyvästi. Isä hoiperteli, ei ollut ensimmäistä kertaa.

   ”Anna, olen kuullut sinun liikkuvan paljon siellä jonkun pojan kanssa”, isä sanoi melko suoraan.

   Huokaisin ja tiputtauduin nojaamaan selkänojaan. ”Niin?”

   ”Millainen hän on?” isä kysyi väsyneellä äänellä, kuin olisi ollut aloittamassa keskustelun väkinäisesti.

   ”Nyt en ymmärrä. Et vaikuta kovin innostuneelta siitä, että minä saan kavereita?” totesin oikeasti ihmeissäni. Isän kuuluisi kannustaa tässä tilanteessa tukeutumaan ystäviin ja keskittyä elämään normaalisti, unohtamaan. Mutta häntä epäilyttää heti ensimmäinen uusi tuttavuus?

   ”En näe mitään pahaa kaverien saamisessa”, isä sanoi ja nyökkäsin, mutta hän jatkoikin: ”Mutta älä kiinny siihen poikaan liikaa. Et kaipaa nyt poikahuolia”, hän lopetti lauseensa hiljaa ja asettui takaisin matsinkatsomisasentoonsa.

   Hetken ajan vain katsoin isää epäuskoisesti pyöritellen päässäni sanoja oikeaan järjestykseen. ”Ehkä poikahuolet ovat juuri sitä, mitä tarvitsen. Jotain muuta ajateltavaa. En ole rakentamassa mitään suhdetta Peten kanssa. Hän on vain ainoa ihminen, joka näkee, ettei minulla ole kaikki hyvin, mutta ei koko ajan ruinaa sitä tietoa. Sitä paitsi, en juuri nyt halua saada ihmissuhdeneuvoja ihmiseltä, joka ei käy ulkona töiden lisäksi, joka harvoin puhuu tytölle, jonka kanssa asuu samassa talossa”, annoin sanojen lappautua ulos ja jäin odottamaan reaktiota. Hänen katseensa ei värähtänyt, mutta tiesin silti, että joku kolahti hänen päässään. Astelin pois paikalta, kohti omaa huonettani.

   Huoneeni on melko viihtyisä. Sisustin sen yhdessä äidin kanssa. Seinät ovat tumman violetit ja niillä roikkuu kaikenlaisia kuvia ja härpäkkeitä, tykkään pitää muistoja esillä. Seiniltäni löytyi paljon kuvia kuolleesta koirastamme Terosta (isä nimesi sen), ystävistäni ja lentopallojoukkueestani. Mutta koko huoneessani oli esillä vain yksi kuva äidistä. On vain yksi äiti, tai oli. Se yksi kuva oli äidin tekemissä kehyksissä yöpöydälläni. Kaikenlaista muutakin äidin askartelemaa löytyi huoneestani. Sisustus, askarteleminen, veistäminen, kaikki käsin tehtävä oli hänen rakkain harrastuksensa.

   Kännykkä taskussani piippasi viestin merkiksi. Roosa lähetti numeronsa, jotta voin ottaa yhteyttä sen kaupunkiasian merkeissä. Pyörittelin hetken kännykkää kädessäni ja istahdin sängylle, mistä näin suoraan kokovartalopeiliin. Muistelin elämää ennen äidin kuolemaa. Silloin rakastin pukeutua. Saatoin pyörähdellä peilin edessä puolikin tuntia valitessani asua kouluun. Jos tulossa oli bileet, en saanut valita asua ilman parasta ystävääni, sielunsiskoani Suvia. En ollut puhunut Suvin kanssa pariin viikkoon. Hän tavallaan hylkäsi minut.

   Siksi tarvitsin uutta ystävään, ja yksi vaihtoehto oli parin napinpainalluksen päässä.

   ”Helou”, Roosa vastasi pirteästi ja kuulin hänen äänessään pientä toiveikkuuta.

   ”Lähdetään kaupunkiin? Milloin sinulle sopii?”

   Roosa taisi vähän hämmentyä suorasta aloituksesta. ”Vaikka huomenna.”

   ”Huomenna on hyvä. Minulla on vapaapäivä. Millä kyydillä menemme?”

   ”Eikö sinulla ole autoa?”

   ”Olen seitsemäntoista”, sanoin ja pyöräytin silmiäni. Miksi hän luuli että kävelin kotiin tänään?

   ”Pete voi viedä meidät?” Roosa ehdotti.

   ”Ai voi vai? Miksi hän haluaisi vaivaantua…?”

   ”Ei kun hän sanoi, että hänellä on hommia hoidettavana kotonaan. Kaupungissa”, Roosa selitti.

   Mietin hetken. Tunnin matka Roosan ja Peten kanssa… ”Okei.”

   ”Haemme sinut yhdeltätoista.”

n e l j ä s  l u k u

Heräsin kahdeksalta – olen aina ollut aamuvirkku. Kävin suihkussa, söin tuhdin aamupalan ja pukeuduin. Collegehousujen sijaan laitoin farkut, mutta hupparista en luopunut. Valitsin kuitenkin turkoosin hupparin, jotta saisin vähän väriä. Sidoin hiukseni poninhännälle, mutten meikannut.

   Kymmentä vaille yksitoista olin valmiina alakerrassa. Isä oli jo lähtenyt töihin. Olin juuri saanut takin päälleni, kun ovikello soi.

   ”Helou mai göörl!” Roosa kiljahti ja nosti aurinkolasinsa päälaelle. Vilkaisin hänen ohitseen ulos. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta.

   Pete käveli hänen taakseen ja hymyili minulle. ”En tiedä miksi suostuin tähän”, hän mainitteli hieman ylitseampuvasti ja huokaisi dramaattisesti.

   ”Onneksi suostuit”, Roosa totesi ja taputti serkkuaan olalle. Lähdimme autolle. ”Suunnitelma on tämä: Pete, sinä heität minut ja Annan keskustaan, jossa voimme shoppailla pari tuntia – onhan sinulla rahat mukana?” Nyökkäsin”, ja sinä voit tehdä niitä omia juttujasi. Sitten voimme lähteä syömään jonnekin. Katsotaan sitten siitä, miten edetään”, Roosa päätti selityksensä ja näytti aika tyytyväiseltä järjestelmällisyyteensä. Minä ja Pete nyökkäilimme hiljaa, kunnes Roosa muisti vielä jonkun asian. ”Voi hitsi!”, hän sanoi ja lätkäisi vasemman kämmenensä otsaansa. ”Unohdin, että minulla on hammaslääkäri tänään! Se taitaa mennä shoppailuajastamme...” Roosa katsoi minua anteeksipyytävästi.

   Pitkältä tuntuvan sekunnin me kaikki kolme vain katselimme toisiamme. Kaikki olivat avanneet jo auton ovet, mutta kukaan ei mennyt sisään. ”Luulen, että Pete voi pitää minulle seuraa sillä aikaa. Ei kai hänen tekemisensä niin tärkeitä saata olla, etteikö hän ehtisi vahtimaan minua puolta tuntia?” jätin kysymyksen leijumaan ilmaan.

   Roosa nyökkäsi ja käänsi katseensa Peteen, joka katsoi minuun virnistellen. ”Onnistuu.”

 

Seuraavat puoli tuntia matkasta kuuntelimme musiikkia ihan täysillä, ja Roosa ainakin innokkaasti lauloi mukana, kun Pete taas taputteli rattiin rytmiä. Minä tapailin sanoja huulillani, niissä biiseissä jotka tunsin. Viimeaikoina ei ole ollut kiinnostusta tutustua uusiin hittibiiseihin.

   Katsellessani ikkunasta maisemia, tunsin oloni niin huolettomaksi ja vapaaksi. Olin arvannut, että olin kaivannut sosiaalisuutta ja vapautta. Nautin siitä, että minulla oli seuraa. Oli kiva katsoa, kun heillä oli hauskaa, mikä sai minut toivomaan, että minäkin pian osaisin pitää hauskaa samalla tavalla kuin he.

   Yhtäkkiä ikkunani aukesi ja viima painui kasvoilleni saaden minut säikähtämään. Tutkin heti, olinko painanut jotain vahingossa. Kun käänsin katseeni etupenkille, näin Peten hymyilevän minulle kujeilevasti peruutuspeilin kautta. Hän oli saanut avattua ikkunani kuskin paikalta käsin. Tunsin suupieleni kohoavan. Se vain kohosi! Kun näin Peten toiveikkaan ilmeen, nostin käteni muka rapsuttaakseni nenääni ja käänsin katseeni pois. Halusiko hän noin paljon, että hymyilisin?

   Ohitsemme vilahti kyltti, joka kertoi lähestyvästä ABC:stä. ”Pete, pysähdytään! Pakko päästä vessaan!” Roosa huusi musiikin yli ja Pete hiljensi sitä suosiolla.

   ”Minähän sanoin, että olisit käynyt ennen lähtöä. Vasta puoli tuntia ajettu!” Pete saarnasi Roosalle äitimäisesti. Hän vilkaisi minuun. ”Tarvitseeko sinun?”

   ”Jäätelö maistuisi”, sanoin muina miehinä ja Roosa vilkaisi minua virnistellen. Pete pyöräytti silmiään ja kääntyi oikealle, suoraan ABC:n pihaan.

   En ehtinyt edes huomata, kun Roosa oli jo noussut autosta ja pinkaissut vessaan. Sen mitä ehdin nähdä, hänen juoksemisensa vaikutti haastavalta korollisissa saappaissa. Pete lukitsi auton ja hiljaa lähdimme kävelemään myymälän puolelle. Petellä oli kädet rennosti farkkujensa taskussa ja hän katseli taivasta ihmeellisellä mielenkiinnolla.

   Tiesin, mitä oli tulossa. Ei kestänyt kauaa, kun… ”Sinä hymyilit.”

   ”En hymyillyt”, sanoin ja pujahdin sisään ovesta, jota Pete piti auki.

   ”Siltä se kyllä näytti”, hän totesi ja vilkaisi minuun epäilevästi.

   Kävelin kylmäaltaalle ja nojasin rennosti sitä vasten tutkiessani valikoimaa, mutten sanonut mitään.

   ”Miksi sinä välttelet hymyilemistä? Tai siis, aluksi luulin, ettet pysty hymyilemään. Että sinulle olisi tapahtunut jotain niin pahaa. Mutta äsken hymyilit.”

   Kohautin olkiani ja nappasin Ässä Mix–mehujään. ”En tiedä. Ehkä olen tottunut olemaan se outo tyttö, jonka naama ei liiku.”

   Peten katse juuttui jäätelööni. ”Aiotko syödä tuon autossani? Kuumassa, sulattavassa autossani?”

   ”Niin oli tarkoitus. Tosin, jos haluat odottaa, voin syödä sen täälläkin, mutta se saattaisi viedä turhaa aikaa… sanotaanko… kymmenisen minuuttia…”

   Pete oli juuri väittämässä jotain vastaan, mutta eräs keskeytti hänet. ”Uu, minullekin!” Roosa nappasi heti Geisha-jäätelötuutin ja kääntyi katsomaan meihin. Vilkaistuaan Peteen hän tuli lähemmäs kuiskaamaan – aika kovaa – minulle. ”Saanko epäillä? Auto, jäätelö”, hän kuiskasi kääntämättä katsettaan Petestä, joka vieläkin pohti vaihtoehtojaan. Minä nyökkäsin vastaukseksi.

Parin minuutin päästä istuimme autossa. Pete oli keksinyt kompromissin, hän oli laskenut auton katon, olihan kyseessä avoauto. Nyt kuumuus ei saisi jäätelöitämme sulamaan niin nopeasti. Kiitin onneani, että olin laittanut hiukseni poninhännälle, sillä ne eivät olleet niin levottomat tuulessa. Ei niin kuin Roosalla. Ai niin, asiaan vaikutti se, että minä olin päässyt etupenkille istumaan, joten auton tuulilasi oli suoraan edessäni pitämässä suojaa moottoritie-vauhdin viimalta.

   ”Tämä biisi on mahtava!” Roosa huudahti yhtäkkiä takapenkiltä ja aloitti välittömästi hoilaamaan jotain Nightwishin biisiä, ilmeisesti.

   Minä ja Pete vilkaisimme häntä samaan aikaan ja Pete naurahti. ”Minähän sanoin, että hän on mahdoton.”

   ”Niin taisit sanoa”, totesin.

   ”Ja sinä epäilit, että olen lätkässä häneen.”

   ”Anteeksi siitä.”

   Pete kääntyi pois moottoritieltä. ”Älä huoli, enää parikymmentä minuuttia jäljellä.”

   ”Mitä tekemistä sinulla on?” muistin viimein kysyä. Olin miettinyt sitä lähes koko matkan.

   ”Isä käski käydä vilkaisemassa hänen asuntoaan”, Pete sanoi pitäen katseen tiukasti tiessä.

   ”Missä hän sitten on?”

   Lyhyt hiljaisuus. ”Hän on muualla.”

   En kysellyt enempää.

Tasan kahdenkymmenen minuutin päästä saavuimme keskustaan. Minä ja Roosa hyppäsimme autosta, kiitimme kyydistä ja sovimme, että soittaisin Petelle, kun jäisin yksin. Musta Audi ajoi tiehensä ja käännyin Roosan puoleen, joka jo tähyili katua läpi.

   ”Kaverini oli nähnyt jonkun kivan, kuulemma minulle sopivan hiuspannan Glitterissä. Ei minulla ole tapana käydä sellaisissa paikoissa, mutta luotan kaveriini…”

   ”Mennään sitten sinne”, sanoin ja tähyilin ympärilleni. En edes muista, milloin viimeksi olin käynyt kaupungissa. Ennen minulla oli tapana käydä ehkä kerran kahdessa viikossa, joten en ollut kuitenkaan unohtanut keskustan karttaa mielestäni. Siispä lähdin tottuneesti kävelemään kohti Glitteriä.

   ”Minne sinä menet?” Roosa huusi perääni. Hän oli jäänyt seisomaan paikalleen.

   Käännyin. ”Glitteriin?”

   Roosa hymyili. ”Ai, etkö tiennyt, että se on muuttanut torin toiselle puolelle?”

   Kulmani kohosivat taivaisiin. ”Eikö se ole enää ostarilla?” kysyin ja astelin takaisin Roosan luo, joka lähti johdattamaan minua oikeaan suuntaan.

   ”En ole ihan varma mikä siinä oli. Glitterin pomo ei ilmeisesti ollut tyytyväinen paikkaan. Joku oli kuullut hänen sanoneen sen olevan siellä vain yksi kauppa muiden joukossa. Tuolla”, Roosa osoitti korttelin kulmassa olevaa liikettä, ”se huomataan, kun sen ympärillä ei ole muita samantyyppisiä kauppoja. Sinä olet tainnut shoppailla ennenkin, kun olit niin varma, missä Glitter oli.”

   ”Joo, mutta olen vähentänyt”, sanoin ja laitoin käteni hupparin taskuihin.

v i i d e s  l u k u

Shoppailimme niin pitkään, että Roosalle tuli melkein kiire hammaslääkäriin. Minä olin löytänyt useammatkin farkut, (Roosa sanoi, että farkut sopivat minulle paremmin kuin kollarit) jopa yhden shortsitkin, yhdet aurinkolasit ja yhden t-paidan. En ollut jaksanut selittää Roosalle, miksi minulle ei ollut juuri nyt väliä, millaisia vaatteita käyttäisin. Olin ajatellut, että ehkä näiden parin vaatekappaleen kautta voisin taas kiinnostua pukeutumisesta.

   Sanoin halunneeni saattaa Roosan hammaslääkärille, mutta hän oli kieltäytynyt. Siispä jäin istumaan torinlaidalle ja kaivoin puhelimen esiin. Minua tavallaan hermostutti olla yksin kaupungissa. Äitiä ei oltu murhattu kaupungissa, mutta ihan samalla tavalla hulluja täälläkin olisi, ehkä enemmänkin. Se saattoi olla vähän vainoharhaista, että koska äiti murhattiin, minutkin murhattaisiin.

   ”Moi, olen juuri pysäköimässä torin parkkipaikalle”, Pete vastasi puhelimeen.

   Käänsin heti katseeni parkkipaikkaa kohti. ”Näen sinut.”

   Näin Peten nousevan autosta ja vilkuilevan kännykkä korvallaan vilkkaasti ympärilleen. ”Okei, en löydä sinua, tule tänne!”

   Naurahdin äänettömästi ja nousin penkiltä. Lähdin kävelemään ripeästi torin poikki. ”Näetkö nyt?” kysyin noin puolessa välissä.

   ”Näen”, Pete vastasi ja lähti kävelemään vastaan.

   Sammutimme puhelun ja viisi sekuntia sen jälkeen kohtasimme. Pete katsoi minua vähän aikaa. ”Sinulla, totta vie, on kaunis hymy.”

   En edes ollut huomannut hymyileväni.

   ”Tule, tarjoan sinulle kahvin”, Pete sanoi. Käänsin katseeni merkitsevästi häneen. ”Tai siis, kaakaon…”

   ”Sopii”, sanoin ja lähdimme kävelemään kohti lähintä kahvilaa.

    ”Saanko kysyä, mikä sinua yhtäkkiä hymyilyttää noin paljon?” Pete kysyi kuulostaen siltä, että häntä oikeasti kiinnosti.

   ”Meillä oli vain tosi hauskaa Roosan kanssa”, sanoin kohauttaen olkiani.

   ”Se on hyvä. Tiesin tämän olevan hyvä ajatus”, Pete sanoi hymyillen tyytyväisenä.

   ”Kuulinkin jo, että tämä oli sinun ideasi”, myhäilin.

   ”Totta. Ja jos rehellisiä ollaan, Roosalla ei oikeasti ole hammaslääkäriä. Halusin vain olla hetken kanssasi kahdestaan”, Pete kertoi ja vilkaisimme toisiamme. Pete rykäisi. ”Nyt kun tunnut olevan noin… pirteällä ja avoimella päällä”, hän aloitti, mutta vakavoitui hieman loppuun, ”…voit varmaan kertoa, mitä on tapahtunut?”

   Vakavoiduin sillä sekunnilla. ”Vaikka satunkin olemaan pitkästä aikaa hyvällä päällä, se ei tarkoita, että alan luettelemaan yksityisasioitani puolitutuille.”

   Pete avasi kahvilan oven minulle. ”Niinkö? Minusta olen enemmän kuin puolituttu…”

   ”Okei, anteeksi. Kerrot sitten kun haluat, tai et kerro ollenkaan, oma valintasi”, hän sanoi, kun en vastannut. Nyökkäsin. ”Yksi kahvi ja yksi kaakao”, Pete sanoi kassalle.

   ”Mitä sinä ostit?” Pete kysyi, kun istuimme pöydässä. Hän istui rennosti selkänojaan nojaten ja hörppi kahviaan. Suoraan sanottuna hän näytti järkyttävän hyvältä valkoisessa T-paidassaan.

   ”Vaatteita.”

   ”Mitä vaatteita?”

   ”Kiinnostaako sinua oikeasti?” naurahdin.

   ”Ei, yritin vain luoda keskustelua”, Pete sanoi ja nojasi eteenpäin. Hän puhui hiljaa, syytä en tiedä. ”Minusta meidän pitäisi käydä useammin treffeillä.”

   ”Eivät nämä ole treffit”, sanoin ja puhalsin kaakaoon. En ollut saanut siitä yhtäkään hörppyä, se oli niin kuumaa.

   ”Silti”, Pete virnisti.

   ”Minusta se ei ole hyvä idea…” sanoin ja käänsin katseeni alaspäin.

   Pete odotti hetken, kunnes nojasi taas selkänojaan. ”Miksi?”

   ”Hassu juttu”, hymyilin ilottomasti. ”Isälläni on jotain sinua vastaan… Tai siis ei sinua, vaan ylipäätään sitä, että näen poikia”, korjasin, kun näin Peten kurtistuvat kulmakarvat.

   ”Miksi?”

   ”Hän ei halua, että minua satutetaan”, sanoin ja kohautin olkiani. Hörppäisin varovasti kaakaotani, joka oli jäähtynyt jo hieman.

   ”Siinä tapauksessa minulla on vähän juteltavaa sen miehen kanssa.”

   Olin tukehtua juomaani. ”Mitä?!”

   ”Sitä, että minulla ei ole aikomustakaan satuttaa sinua”, Pete sanoi muina miehinä. ”Enkä pidä siitä, että minua arvostellaan ilman tutustumista.”

   ”Ymmärrän sen, mutta saan tämän kyllä selviteltyä itsekin”, sanoin rauhoitellen. En ymmärrä, miksi Pete kimmastui tuolla tavalla. Hän nyökkäsi, muttei silti tuntunut luovuttavan. Huokaisin. Tähän tilanteeseen oli päädytty. En nähnyt muuta vaihtoehtoa. ”Minun äitini murhattiin.”

   Kävelimme joen rantaa pitkin. Pari pilveä oli muodostunut taivaalle, ja jotkut olivat onnistuneet peittämään auringon vain hetkeksi. Kello läheni puolta kolmea.

   ”Kiva, että viimein kerroit”, Pete totesi.

   ”Uskoin vain siihen, että sinä et ole samanlainen kuin muut”, minä totesin.

   ”Millainen?”

   ”Sellainen, joka näkee minut vain tyttönä, joka on menettänyt äitinsä. Sellainen, joka luulee ettei minulle voi puhua muusta, kuin vain pahoitella äitini puolesta. Sellainen, joka…”

   ”Tajusin jo. En ole sellainen.”

   ”Tänään vasta tajusin…” aloin selittämään pala kurkussa. Mieleni reagoi siihen, etten ollut moneen kuukauteen kunnolla avautunut asiasta kellekään, ”että ei minun tarvitse surra häntä koko ajan. Voin jatkaa elämääni. Tavata uusia ihmisiä, pitää hauskaa… Elää normaalia seitsemäntoistavuotiaan elämää.”

   ”Jos totta puhutaan, minä tiesin jo”, Pete sanoi. Se tuli minulle aivan puskista. Olisihan minun pitänyt tajuta. Joku mummo on varmasti nähnyt Peten minun kanssani torilla.

   ”Etkä sanonut mitään?” pysähdyin ja kysyin ihmeissäni.

   Petekin pysähtyi ja kääntyi minuun päin. ”Ensin en oikeasti tiennyt. Sain tietää joltain Jalkolan juorumummolta. En kuitenkaan sanonut mitään, koska et tuntunut millään haluavan, että saan tietää.”

   Seurasi hetken hiljaisuus. Minä katselin varpaitani, ja tiesin Peten katsovan minua. Havahduin, kun hän siirtyi lähemmäs ja halasi minua. ”Tiedän, ettet halua puhua siitä, mutta otan osaa”, hän sanoi ja hieroi selkääni kevyesti. Hän tuoksui vaniljalle ja kanelille. Ehkä enemmän vaniljalle.

   En edes yrittänyt estää kyyneleitä. Tavallaan olin helpottunut, että sain kerrottua Petelle. Pienen ajan sisällä hän on alkanut merkitä minulle paljon, niin paljon, että ansaitsi tietää, vaikka tiesikin jo.

   Juuri, kun irrottauduimme, Roosa saapui paikalle. Olimme sopineet tapaavamme Joen rannalla. Mitähän hän oli tehnyt tämän ajan yksinään?

   Pyyhkäisin nopeasti silmiäni, ennen kuin käännyin Roosaa kohti. En ehtinyt edes moita sanoa, kun hän alkoi kyselemään. ”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi ja hänen katseensa sinkoili minun ja Peten välillä.

   ”Mennään syömään”, Pete sanoi ja lähti kylmänviileästi kohti rantaravintolaa. Yhtä kylmänviileästi minä lähdin perään, en jaksanut selitellä Roosalle mitään. Nyt halusin vain syömään kalaa.

   Niimpä kävelimme kolmestaan peräkkäin metrin välimatkan kanssa seuraavaan. Pete oli lähtenyt kävelemään sen verran vikkelään, etten millään saanut häntä kiinni, kun Roosa taas taisi vähän säikähtää käyttäytymistämme ja jättäytyi taemmas.

   Päästyämme ravintolalle Roosa kävi tilaamassa ateriat, jotka pyysimme, kun minä ja Pete taas suuntasimme suoraan pöytään. Olin juuri istumaisillani, kun kuulin viereisestä pöydästä tutun äänen. Suvi.

   ”Anna minä tulen sille puolelle”, sanoin hiljaa Petelle. Suvi istui katse meidän pöytämme suuntaan, ja Pete oli istumassa selin häneen. Pete seurasi katsettani Suviin istuutuessamme alas.

   ”Tunnetko hänet?” hän kysyi hiljaa.

   ”Joo. Olisi pitänyt arvata, että hänet näkee täällä. Kävimme täällä usein viime kesänä…” harmittelin ja Pete kurkkasi nopeasti olkani yli. ”Kenen kanssa hän on?”

   Hän mietti hetken. ”Tummahiuksinen tyttö… Näyttää olevan aika laiha… Odotas, hän on aasialaissyntyinen!”

   Kurtistin kulmiani. Tunnistin heti Kaisan Peten kuvailusta. En ole koskaan voinut sietää Kaisaa. Eikä Suvikaan, ei silloin kuin olimme läheiset. Kaisa oli ilkeä, juonitteleva… Minä en ollut ainoa, jonka ystävän hän oli varastanut.

   Yhtäkkiä Roosa kipitti luoksemme. ”Anna!” hän huudahti ja vilkaisin heti taakseni. Suvi oli nostanut katseensa heti kuultuaan nimeni. Käänsin katseeni takaisin Roosaan toivoen, ettei Suvi nyt tulisi ”juttelemaan”. ”Halusitko lohta vai kuhaa? En muista enää…”

   ”Lohta”, vastasin ja kuulin takaani kuiskintaa. Kirosin mielessäni.

   Kun Roosa oli mennyt, siirsin katseeni Peteen, jonka katse taas seurasi meidän luokse tulevaa Suvia. Kaisa tuli perässä.

   ”Anna”, Suvi kysyi ja kurottui katsomaan minua paremmin. ”Anna! Miten menee?” hän kysyi muka niin ystävällisesti.

   ”Hyvin”, sanoin ja vilkaisin Peteen, joka tuntui olevan vähän pihalla.

   ”Kuka sinä olet?” Suvi kysyi. Hän oli seurannut katsettani.

   ”Seurusteletteko te?” Kaisa kysyi.

   ”Ei”, sanoin.

   ”Kyllä”, Pete sanoi samaan aikaan ja kurottautui nappaamaan käsistäni kiinni pöydän yli. Hän silitti niitä peukaloillaan. Suvi ja Kaisa kumpikin näyttivät vähän epäileviltä. Eivät tienneet kumpaa uskoa.

   En kuitenkaan kehdannut korjata asiaa. Antoi Peten vähän pilailla.

   Suvi kohautti kulmiaan. ”No, hyvä, että pystyt vielä tuossa…” hän rykäisi välissä, ”tilanteessa seurustelemaan.”

   Nyt sain napattua tilanteesta kiinni. ”Pete on tukenut minua tosi paljon. Olen tarvinnut sellaista läheistä ihmistä, johon voi luottaa”, totesin vihjailevaan sävyyn. Sinä et ollut sellainen.

   Suvi katsoi minua pitkään oudosti. Hän vilkuili minua ja Peteä. Minä vilkuilin Peteä ja häntä. Pete vilkuili minua, Suvia ja Kaisaa. Kaisa rikkoi hiljaisuuden. ”Tule, Suvi, ruokamme tuli”, hän sanoi nokkavasti ja vetäisi Suvin mennessään.

   Juuri sillä hetkellä Roosa ilmestyi paikalle. ”Ketä nuo ovat?”

   ”Ei ketään”, sanoimme yhteen ääneen.

   Roosa istui Peten viereen. ”Miksi minulle ei kerrota mitään? Äskenkin-”

   ”Tuo toinen oli entinen paras ystäväni, jonka kanssa en ole enää väleissä”, keskeytin ja selitin asian pois alta.

   ”Aivan. Tiedän tunteen.”

   Hetken hiljaisuuden kuluttua Pete nojasi taaksepäin ja nosti kätensä päänsä taakse. ”Noh, löysittekö minulle mahtavia synttärilahjoja?” hän kysyi into silmissään.

   ”M-mitä?” kysyin.

   ”Voi kuule. Tulet itkemään, kun näet sen!” Roosa sanoi ja taputti serkkuaan hartialle.

   Pete käänsi katseensa odottavasti minuun. ”En minä tiennyt, että sinulla on synttärit tulossa!” puolustelin itseäni.

   Hän kohautti olkiaan. ”Eiköhän paras lahja sinulta ole, että tulet paikalle.”

   ”Minne?”

   ”Hän pitää bileet”, Roosa innostui. ”Vuosisadan pirskeet! Sinne tulee kaikki Peten tutut ja puolitutut! Ja arvaa kuka tarjoaa juomat!” Roosa osoitteli vaivihkaa Peteä.

   Pete taas työnsi Roosan päätä kevyesti poispäin hiljentääkseen hänet. ”Ne ovat ihan vain pienet juhlat, joissa on pari tärkeää tyyppiä. Ei yhdeksäntoista nyt niin ihmeellinen luku ole. Ja ei alkoholia”, hän suuntasi viimeisen Roosalle, joka istui jo ojennuksessa.

   ”Taidan jäädä pois. Haluat viettää synttäreitäsi ystäviesi kanssa…”

   ”Sinä olet minun ystäväni”, Pete katsoi suoraan silmiini vilpitön ilme kasvoillaan.

k u u d e s  l u k u

Parin tunnin päästä nousin autosta ja kiitin kyydistä ja seurasta. Tavallaan leijuin ovesta sisään, sillä Pete oli vielä halannut minua heipatellessaan. Sain tietää Peten bileiden olevan ylihuomenna, perjantaina. Roosa lupasi suostutella äidiltään minulle vapaapäivän. Ei minua sinänsä haittaisi, vaikken saisikaan vapaata silloin. Talo täydeltä Peten kavereita? Tulisin jäämään ulkopuoliseksi. Eikä minulla ollut lahjaakaan…

   ”Missä olit?” isä ilmestyi olohuoneen oviaukkoon.

   ”Kaupungissa”, sanoin ja potkaisin kengät jalastani.

   ”Oliko se poika siellä?”

   ”Oli.”

   Kävelin suoraan yläkertaan. Tätä keskustelua ei jatkettu nyt. Yleensä isät valittavat rahankäytöstä, niin kuin olisi minullekin nyt pitänyt, mutta minun rakas, ahdasmielinen isäni huolehtii vain seurastani. Seurasta, jossa minä oikeasti viihdyn.

   Olin pesemässä hampaitani, kun Roosa soitti.

   ”No, miten meni?” hän kysyi malttamattomana.

   ”Mikä?” sössötin kysymyksen suu täynnä hammastahnaa.

   ”Ne treffit?” Roosa muistutti, kuin pitäen minua tyhmänä.

   Sylkäisin hammastahnan suustani. ”Ne eivät olleet treffit, vaikka siihen varmaan tähtäsit. Mutta oli meillä kivaa.”

   ”Seurusteletteko te nyt?”

   Olin tukehtua veteen, joka olin juuri ottanut huuhtelemaan suuni. Sylkäisin ne lavuaariin. ”No emme! Mitä höpötät?”

   ”Mutta, tehän halailitte…”

   ”Pete vain lohdutti minua yhdessä jutussa. Miksi luulet, että alkaisimme seurustelemaan?”

   Roosa naurahti. ”Etkö kuunnellut, kun sanoin Peten pitävän sinusta? Olin tosissani.”

   Olin hetken hiljaa kävellessäni omaan huoneeseeni. Petekö piti minusta? En osannut pitää väitettä muuna, kuin Roosan mielikuvituksen tuotteena. Istahdin sängylle. ”Minä en ihan oikeasti kaipaa nyt parisuhdetta.”

   ”En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta ajattele sitä niin, että se tekisi juuri nyt hyvää. Äläkä väitä, ettet olisi yhtään hänen peräänsä!”

   ”Öitä”, sanoin turhautuneesti.

   ”Öitä”, Roosa sanoi alistuneena ja puhelu katkesi.

   Näin unta äidistä. Se ei ollut pelkkää mielikuvituksen tuotetta, se oli muisto. Isä oli työmatkalla, joten olimme kahdestaan kotona. Olin kolmetoistavuotias, murrosikäni alku. Siihen aikaan olin paljon mököttänyt huoneessani, ollut pitkään ulkona kavereiden kanssa, seurustellut useammin kuin kahdesti. Kolmetoistavuotiaana!

   Tulin kotiin kahdeltatoista yöllä. Muistin äidillä olevan yövuoro. Tälläkin hetkellä hän saattoi jahdata jotain itsensäpaljastajaa tai olla rauhoittelemassa katutappelua. Säikähdyksekseni äiti istuikin keittiön pöydässä odottamassa. Hän vaikutti todella väsyneeltä. Hänellä ei ollutkaan ollut yövuoro. Heti hän alkoi muistuttelemaan, että kotiintuloaika on aina ollut kahdeksalta. Miksen vastannut puhelimeen? Vähään aikaan en tulisi pääsemään ulos. Enkö muka tiennyt, millaista kaupungilla oli yöllä? Nyt menisin suoraan huoneeseeni nukkumaan. Huomenna oli kouluaamu!

   Siispä juoksin yläkertaan huoneeseeni. Olin juuri päässyt peiton alle tehtyäni nopeat iltatoimet, kun huoneeni ovi aukesi. Äiti käveli suoraan sänkyni luo ja halasi minua. Hän suukotti otsalleni ja toivotti hyvät yöt.

   Sitten tapahtui jotain uskomatonta. Heti, kun äiti käänsi selkänsä, tärisevin käsin kaivoin peiton alta pistoolin.

   Murhasin oman äitini.

   Pompahdin istumaan hikisenä, henkeäni haukkoen. Tämä ei ollut ensimmäinen uneni äidistä. Olin nähnyt monia erilaisia versioita, miten hänen murhansa tapahtui, sekä muistoja yhteisistä ajoistamme. Tämän yön uni taisi olla vähän kumpaakin, sillä alku oli tapahtunut joskus siihen asti, kun äiti oli tullut suutelemaan otsaani. Olin nähnyt isäni murhaavan äidin, olin nähnyt äidin työkaverin Jukan murhaavan hänet (en ollut koskaan pitänyt hänestä), olin nähnyt Suvin murhaavan hänet, olin nähnyt viimeisimmän poikaystäväni, Mikan (ensimmäisen vakavan suhteeni) murhanneen hänet… Mutta tämä oli kaikista pahin. Minä en ikinä tekisi äidilleni pahaa.

   Kävelin kylppäriin ja huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä. En halunnut tämän jatkuvan. Minun täytyi saada tietää, kuka oli oikeasti niin julma ja sydämetön. Tavallaan halusin vain todistusta siitä, ettei murhaaja ollut yksikään niistä, joka oli esiintynyt unissani siinä asemassa. Tiesin, ettei se olisi kukaan heistä, mutta halusin varmistusta. En saisi rauhaa, ennen kuin saisin tietää. Ikinä en haluaisi tavata häntä, haluaisin vain tietää, että hänet oli saatu kiinni, ja että hän kärsi.

   Seuraavana aamuna heräsin kahdeksalta. Olin saanut unen päästä kiinni yllättävän nopeasti, vaikka tosin en ollut nähnyt unta enää sen painajaisen jälkeen. Oli työpäivä, mutta se alkaisi vasta kahdeltatoista. Kun astelin alakertaan pyjama päällä aamukahville, näin matkan varrella ikkunasta, ettei isän auto ollut pihassa. Harmi, olisin halunnut kysyä häneltä, jos hän olisi tiennyt jotain murhaajasta.

   Valmistettua muroannokseni nostin kännykkäni pöydältä. Harvemmin siihen oli tullut viestejä enää nykyisin, mutta yllätyksekseni yksi oli tullut. Se oli Roosalta.

   ”Suostuttelu done! Nähdään bileissä huomenna klo 18!” hän kirjoitti. Hän oli siis keplotellut minulle vapaapäivän huomiseksi.

   En ollut vieläkään oikein päättänyt, halusinko bileisiin vai en. Jokin osa minusta sanoo, että on hyvä olla keskellä ihmisiä, jotka eivät tunteneet minua, tai jotka eivät tienneet äidistä. Toinen osa taas sanoo, ettei se ehkä olekaan niin hyvä. Ainoat, jotka sieltä tunsin, olisivat Pete ja Roosa, jotka hekin olisivat vain omien kavereidensa kanssa. Kolmas osa päätti, että mietin asioita liikaa. Tekisin päätöksen huomenna joko ilmestymällä töihin tai bileisiin.

   Oli sateinen päivä ja olin kiitollinen siitä, että sain viettää päivän katon alla. Minulla tosin oli vähän kylmä, sillä olin repäissyt ja laittanut ostamani shortsit jalkaan. Vasta vähän matkaa käveltyäni olin tajunnut, ettei oikeastaan ollutkaan ihan niin lämmin sää, joten en jaksanut kääntyä takaisin ja vaihtaa pitkiä housuja päälle.

   Olin kiitollinen myös siitä, että Anne oli kerrankin koko päivän töissä kanssani. Tietysti hän piipahti vähän väliä kaupassa ostamassa lisää tarvikkeita, kuten maitoa tai sokeria.

   Pyyhin pöytiä, joita kahviossa oli yhteensä viisi. Nostin katseeni ja näin Annen auton pysähtyvän torin parkkipaikalle. Hän oli ollut kaupassa ainakin puoli tuntia ja sen ajan sisällä oli ollut ainakin viisi asiakasta. Torikahviot eivät vedä väkeä sateisina päivinä, sen olen huomannut.

   Annella oli pari painavaa pussia mukanaan ja juoksin häntä vastaan kun hän oli tarpeeksi lähellä kahvilaa. Sitä ei koskaan saanut jättää yksin.

   ”Tarvitsetko apua?” kysyin ja olin jo ottamassa toista kassia.

   ”Kiitos”, Anne sanoi hengästyneenä ja ojensi painavan maitokassin minulle. ”Oletko pärjäillyt?”

   ”Ei ole ainakaan ollut ruuhkaa”, totesin ja kyykistyin purkamaan maitolastia minijääkaappiin.

   ”Sellaisiakin päiviä on. Siksi minulla on aina mukana luettavaa”, Anne totesi ja otti esiin jonkun Stephen Kingin romaanin.

   ”Minä en pidä lukemisesta”, totesin. En ollut koskaan pitänyt.

   ”Vapaa-ajasta puheen ollen…” Anne sanoi ja sitoi essua päälleen. ”Mikset ole jo valmistautumassa Peten juhliin? Luulin antaneeni sinulle vapaata sitä varten.”

   ”En ole menossa”, sanoin ja nousin pystyyn. Istahdin tuolille, joka oli kannettu kassan tälle puolelle meitä varten.

   Anne näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen. ”Mitä? Miksi ihmeessä? Hän niin kovasti haluaisi sinut sinne!”

   ”Ehkä hän kutsui minut vain muodon vuoksi. Luulen, että oikeasti hän haluaa pitää hauskaa kavereidensa kanssa.”

   ”Minä luulin, että te olette ystäviä”, Anne totesi ja laski kirjan kädestään pöydälle. Hän nojasi tiskiä vasten toinen käsi lantiollaan kuin viestittäen kysymyksen: Mistä tässä on nyt oikein kyse?

   Kohautin vain olkiani ja käänsin katseeni torille. Yhtäkkiä Anne ilmestyi viereeni ja otti hellävaraisesti huivini pois. ”Kuule. Menet sinne tai et, työpäiväsi loppuu tähän”, hän totesi ja nosti minut pystyyn. Hän hätyytti minut kääntymään ja avasi essuni nauhat.

   ”Mutta…”, sanoin ja käännyin häntä kohti.

   Anne otti essun pois yltäni pään kautta ja osoitti tomerasti ovelle. Hänen ilmeensä oli jäykkä, mutta näin suupielen kohoavan.

   ”Sinulla on vielä tunti aikaa!” hän huusi vielä perääni.

Jatkuu...